Näyttämö- ja rituaalitaiteilija sekä perinneaktivisti Oskari Kaarne puhuu ihmisten syvältä kumpuavasta kaipuusta omille kulttuurisille juurilleen ja luontosidonnaiseen maailmankuvaan. Hänen mukaansa ylisukupolvinen taakka muovaa olemassaoloamme maailmassa, ja esimerkiksi sauna voi johdattaa meidät luontokäsityksemme äärelle.
Vivicas Vännerin tukema ja vuonna 2026 ensi-iltansa saava Kandamuš on karjalaista karakteritanssia, -rituaaliperinnettä ja -runoutta sekä nykytanssia ja reaktiivista ääni- ja valosuunnittelua yhdistävä rituaalitanssiteos. Yhdessä työryhmän kanssa Kaarne maanittelee esivanhempia tanssiin.
Hei Oskari! Kerro vähän itsestäsi ja taustastasi!
– Terveh! Olen Oskari Kaarne, suomalaiskarjalainen tanssi-, teatteri- ja rituaalitaiteilija, Itämerensuomalaisen viisausperinteen elinikäinen opiskelija ja kantaja sekä perinnesaunottaja. Vartuin Joensuussa karjalaisen kulttuurin ympäröimänä, jonka kuvataide-, tanssi-, laulu- ja rituaaliperinteet luovat taiteelliselle ilmaisulleni sen visuaalisen, rytmisen ja mytologisen pohjavireen.
Freelancer-taiteilijaurani alkoi tanssinopettajakoulutukseni aikana Oulun AMK:ssa, jossa erikoistuin kansantansseihin, koreografiseen työskentelyyn sekä tanssitaiteen tuotantoon. AMK-opintojen ohella työskentelin useissa eri kokoonpanoissa tanssijana ja koreografina, jolloin päädyin kiinnostumaan tilallisesta ja valollisesta ajattelusta osana koreografisia prosesseja.
Tämä valollinen inspiraatio johdatteli minua hakemaan valosuunnittelun koulutusohjelmaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun, jossa parhaimmillaan viimeistelen Teatteritaiteen maisterinopintojani – erikoistuen valo- ja videosuunnitteluun, ritualistiseen teatteriin ja koreografiaan. Monialaisista juuristani ammentaen, teokseni yhdistelevät usein viisausperinnetietouden sekä tila-, video-, valo-, ääni-, tanssi- ja teatteritaiteen menetelmiä toisiinsa, muodostaen myyttisiä mielenmaisemia heijastavia kokonaisuuksia, jotka soljuvat teknologian, ruumiin ja hengen, unen ja valveen, tieteen, taiteen ja rituaalin välimaastoissa.
Olet siis todella monipuolinen taiteilija – miten olet päätynyt
työskentelemään monitaiteisesti ja mitkä taiteenlajit ovat lähimpänä sydäntäsi?
– Uskon, että monitaiteiseen työskentelyyni on useita eri tekijöitä, joista kuitenkin ehkä kaikenkattavin on loputon mielenkiintoni maailmasta ja olemassaolosta sekä kaikista eri linsseistä, joilla tätä todellisuutta voi tarkastella. Koen, että lapsuuden kasvuympäristöni, jossa isäni puolelta olen perinyt mm. teknisen ja tilallisen hahmottamiskyvyn sekä eräänlaisen keksijän luonteen ja äitini puolelta taas runouden, kuvataiteen ja esittävän taiteen työkaluja, loivat runsasta pohjaa lähestyä myös taidetta useista eri näkökulmista. Lapsuuteni täyttyi erilaisilla luovilla harrastuksilla ja olen syvästi kiitollinen vanhemmilleni siitä, että minua on rakkaudella tuettu kaikissa kiinnostuksen kohteissani ja pyritty parhaan mukaan niitä polkuja mahdollistamaan. Perheolosuhteisiini juurtuen koen omaavani sellaisen päättömän luottavaisen, kulloinkin kohti kunkin inspiraation ja mielenkiinnon lähdettä kurovan, ”perse edellä puuhun kiipeävän” mentaliteetin, mikä on luonut rohkeutta lähteä uudelleen ja uudelleen tuntemattomille vesille, opettelemaan uutta.
Ammatillisesta näkökulmasta käänteentekevää on ollut teatteritaiteen maisterinopinnot Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa, jossa jo ensimmäisestä opiskeluvuodestani
asti opettajat ovat tukeneet monitaiteellisista juuristani ammentamista ja monitasoisten esityskonseptien sekä ritualististen nykyestiysten tutkimisessa, jotka päätyivät näyttämölle mm. kandityöni Virtaus (2022) ja maisterin opinnäytetyöni Valgie Verevä (2025) muodossa.
Kaikista mielenkiintoisista näkökulmista on vaikeaa valita mitään yhtä tiettyä osa-aluetta, joka olisi lähimpänä sydäntäni, sillä koen olevani paljon vaihtelua vaativa luonne, jonka mielenkiinnonkohteet seilaavat kussakin produktiossa – intuitiotani kuunnellen sekä seuraten sitä mikä on milloinkin syntyäkseen – ja joskus se on kaikkea sellaista, mitä en osaisi etukäteen edes kuvitella, saati mihin olisi lähtötilanteessa vielä kokemusta ja taitoja.
Kuitenkin se, mihin vuosi vuodelta isompi osa huomiostani ja elinvoimastani kohdentuu, on Itämerensuomalaisen viisausperinteen opinpolkuni sekä siihen sidonnainen rituaalitaide. Minun kohdallani se tuntuu nivovan kaikki polkuni eri vaiheet ja niistä tulleet opit yhteen, luoden syvältä koskettavan merkityksen tunteen omalle työlleni sekä siitä miten se muovaa omaa olemustani, että mitä voin jakaa ympäröiville yhteisöilleni.
Voitko kertoa enemmän omasta suhteestasi Karjalaiseen kansanperinteeseen ja rituaalityöskentelyyn? Miten käytännössä työskentelet näiden teemojen parissa?
– Karjalainen kansanperinne tai laajemmin, omalta kohdaltani ilmaistuna Itämerensuomalainen viisausperinne sekä siihen sidonnainen mytologia, rituaalirunous ja ritualistiset menetelmät ovat sellainen elämän osa-alue, jossa tuntuu, että olen aina alussa. Henkilökohtaisella tasolla koen vahvasti kotiinpaluun tunnetta aina kun olen perintöni äärellä, yhteydessä esivanhempiini, tuntemattoman luovaan voimaan sekä ympäröivään ja sisäiseen luontooni. Viisausperinnetietoisissa rituaaleissa olen kokenut syviä eheytymisen, parantumisen ja tervehtymisen kokemuksia sekä sellaisia myyttisiä mielenmaisemia, joihin omat sanani eivät
mitenkään yllä, ja jotka ovat muovanneet joskus radikaalistikin sitä, miten olen
olemassa.
Ja vaikka olenkin kulttuurisesti sellaisessa asemassa, jossa pyrin kuromaan kiinni unohdetun ja myös tietoisesti historian myrskyissä, ulkoisten voimien tahoilta tuhotun perinteen palasia sekä kokoamaan niistä mahdollisimman eheää kokonaisuutta – koen paikallisessa luonnossamme olevan yhä se sama voima, joka on puhutellut myös esivanhempiamme – omaan äidinkieleeni sidottu viisaus, joka kykenee jäsentämään myös toismaailmallisia kokemuksia. Tästä syystä koen paikallisen perintömme ja työni tietynlaisen perinnaktivistisen luonteen niin tärkeäksi myös yhteiskunnallisella tasolla.
Olen havainnoinut ympäröivissä yhteisöissäni syvältä kumpuavaa kaipuuta kunkin omille kulttuurisille juurille ja luontosidonnaiseen maailmankuvaan. Amerikkalaistuneen ja tieteellismaterialisoituneen maailmankuvamme alla on mittaamattoman rikas, laaja ja kokonaisvaltainen maailman- ja ihmiskuva, jossa ihmistä ei aseteta muun luonnon yläpuolelle, eikä toisaalta nähdä siitä erillisenä olentona – maailmankuva, johon sitoutuu useita olemassaolon ja kokemisen eri tasoja, ilman tarvetta eritellä henkistä, materiaalista ja psyykkistä todellisuutta toisistaan.
Käytännön tasolla näiden teemojen parissa työskentely ilmenee mm. runolaulun ja loitsujen opiskeluna, erilaisten ritualististen aistideprivaatio – ja stimulaatiomenetelmien tutkimisena, arkistojen parissa työskentelynä sekä niiden omaan elämääni sitomisena, tästä ajasta käsin tulkitsemisena ja esittävän taiteen- ja perinnesaunottamisen kautta ympäröiville yhteisöilleni jakamisena.
Olet myös opiskellut perinnesaunottajaksi! Mikä siinä kiehtoo ja miten se
yhdistyy taiteelliseen praktiikkaasi?
– Perinnesaunottaminen on itselleni ensimmäinen kokonaisvaltainen
kansanparannusmenetelmä, jonka parissa koen olevani vielä ensiaskeleissa. Siinä
kiehtovinta on se, että erityisesti savusaunassa toteutuva perinnesaunotus pitää
sisällään eräänlaisen Itämerensuomalaisen viisausperinteen mikrokosmoksen, jossa
jokainen elämän osa-alue, luonnonelementit, rituaali ja taide tulevat yhteen todella
konkreettisessa ja helposti lähestyttävässä muodossa.
Savusaunan kaltaisessa moniaistillisessa ympäristössä, ihminen voi laskeutua, päästää irti tietoisesta mielestä, jättää arjen huolet taakseen sekä antautua kokemukselle ilman tarvetta analysoida. Pohjimmiltaan sauna johdattaa meidät luontokäsityksemme äärelle. Saunassa ihminen on samanaikaisesti sekä ulkoisen, että sisäisen luontonsa äärellä. Saunarituaalit jäsentävät kosmoksen rakenteita ja hierarkioita niin, ettei ihminen ole ylin tai ainoa voima maailmassa, vaan kaikki mitä me teemme tehdään vuoropuhelussa ja yhteydessä laajempiin luonnon voimiin / lakeihin, valoon ja pimeyteen, elämään ja kuolemaan. Näistä lähtökohdista käsin ammennan myös omaa taiteellista praktiikkaani.
Millainen teos on Kandamuš? Mitä Kandamuš tarkoittaa?
Vivicas Vännerin tukema Kandamuš on karjalaista tanssia, -rituaalirunoutta ja
reaktiivista valo- ja äänisuunnittelua yhdistävä rituaalitanssiteos, joka karjalaiselle
kulttuurille tyypillisesti ilmenee taiteen, rituaalin, surutyön ja ilonpidon välisenä
soljuvana virtana. Teoksessa yhdistyvät sekä karjalaisen ”maanittelu” -tanssiperinteen luomat poljennot, bodyperkussio, rituaalirunous ja -laulu, viisausperinnetietoiset rituaalimenetelmät sekä modernin teatterikoneiston mahdollisuudet luoda alku-unenomaisia tiloja. Teoksen muotokieli kumpuaa karjalaisista siirtymäriiteistä, tarkastelemalla niitä yhteisöllisenä ja siten
yhteiskunnallisena, ihmiselämän taitekohtia ja muutoksia kehystävänä sekä
parantavana toimintana.
Kandamukšen tunnemaailma versoo karjalaisen kulttuurin kokemasta menetyksestä
sekä sen luomasta ylisukupolvisesta vaikutuksesta. Kurottautuessamme juurillemme, maanitellessamme esivanhempia tanssimaan kanssamme, huomaamme samanaikaisesti tarkastelevamme läpi ihmiskunnan jatkuneiden muuttoliikkeiden aiheuttamaa ruumiillista perintöä, kipua ja henkistä kodittomuutta. Teos onkin muistutus siitä, että yhä tänä päivänä karjalaiset kantavat yllään menetyksestä johtuvaa surun huntua sekä siitä, kuinka tuo samainen huntu sitoo lopulta yhteen kaikkia heitä, jotka syystä tai toisesta ovat pakotettuina jättäneet taakseen oman kulttuurisen kotinsa.
Kandamuš tarkoittaa siis sitä taakkaa, jota me kannamme osana ylisukupolvista ketjuamme ja joka muovaa sitä, miten me olemme maailmassa. Ylisukupolvisten traumojen, surujen ja kipujen lisäksi kandamukšenamme ovat myös esivanhempiemme antamat lahjat, rakkaus, toiveet ja rukoukset.
Miten idea tähän teokseen syntyi?
– Kandamukšen pohjavisio syntyi teknisistä lähtökohdista, keholähtöisen rituaalisoittimen ajatuksesta, jossa jokainen esiintyjän kehon luoma ääni, karjalaisen tanssin poljennot resonoivat ääni- ja valolaitteistoon. Sen ajatuksen ympärille hiljalleen muotoutui 4-henkinen karjalaistaustainen työryhmä sekä laajempi temaattinen kehys, joka ammentaa ajatuksesta, jossa isoisoäitini Anja Rastaan taitaman äänellä itkemisen tavoin tarkastelemme esiintyjäntyötämme ympäröivää yhteisöämme hoivaavana esi-tunnetyönä. Taiteelliseen työryhmään kuuluu lisäkseni tanssitaiteilija Emma Kantelinen, tila- ja pukusuunnittelija Hugo Enkenberg sekä äänisuunnittelija Timo Tikka.
Syksyllä 2024 toteutitte produktion residenssi-osuuden – kerro työskentelystänne ja projektin tulevaisuudesta!
– Seinäjoella Kalevan Navetan kahden viikon residenssi-osuudessa työskentelimme teoksen teknisen pohjan sekä temaattisen kehyksen äärellä, sekä muotoilimme muutaman teosluonnoksen. Ensimmäinen viikko keskittyi pitkälti tilalliseen ja tekniseen ajatteluun, jossa kokeilimme kahden puisen, mikitetyn levyrakenteen päällä tanssimista, sekä niistä saatavan äänidatan manipulointia ja valojärjestelmään kytkemistä. Toisella viikolla syvennyimme teoksen temaattiseen kehykseen, pohdimme erilaisia näyttämöllisiä asetelmia sekä kokosimme kokeiluista yhden avoimen teosluonnoksen sekä sen jälkeisen yleisökeskustelun ainekset.
Tämänhetkinen vaihe teoksella on jatkorahoituksen ja osatuotantotahojen sekä esitystilojen hankkiminen, jossa residenssityöskentelyn pohjalta jatkamme teoksen viemistä kohti lopullista muotoaan. Tavoite teoksen ensi-illalle on vuonna 2026.
