11.02.2016
Mestari ja oppilas. Sanojen synnyttämä mielikuva on liian autoritäärinen, ehkä jopa vanhanaikainen kuvaamaan Elämänmenon ohjaajan Kaisa Korhosen ja apulaisohjaajana toimineen Elina Lajusen suhdetta, jossa olennaista on keskustelu ja ohjaamiseen liittyvän hiljaisen tiedon siirtäminen seuraaville sukupolville yhdessä tekemisen kautta.
Mentorointi sai alkunsa Lajusen lähettämästä sähköpostiviestistä, toiveesta päästä assistentiksi.
– Elinan lähettämä viesti kertoi avoimuudesta, yritteliäisyydestä ja rohkeudesta. ”Opeta minulle, mitä en vielä osaa.” Siinä on paljon itseluottamusta. Hän tietää osaavansa jo aika paljon, mutta ei toki kaikkea. Sen hän oli muotoillut hyvin asiallisesti ja viisaasti, Kaisa Korhonen kertoo.
Kirje. Marja ja Lempi-kummitäti, Anne-Mari Alaspää ja Hanna Liinoja. Kuva: Kari Junnikkala.
Vastaus oli myöntävä mutta sisälsi ehdon.
– Esitin, että tekisimme yhteistyötä ei vain yhdessä vaan kahdessa produktiossa. Silloin minun ei tarvitsisi stressata, ehdinkö kertoa kaiken. Kun yhdessä kuljettu matka pitenee, voin olla oma itseni, ja kaikki vaikeudet ja voitot ilmenisivät prosessissa.
Ensimmäinen yhteistyö, tammikuun lopussa ensi-iltansa saanut Elämänmeno, vei kaksikon Jyväskylään. Kortteeri löytyi Lajusen vanhasta mummolasta.
– Harjoitusaika oli hyvin intensiivinen, koska asuimme kämppiksinä sen sijaan, että olisimme tavanneet teatterilla vain tiettyinä kellonaikoina, Elina Lajunen kertoo.
– Arkinen elämä soljui hyvin mukana, ja tärkeitä asioita niin produktiosta kuin elämästä yleensäkin nousi esiin teekupposen äärellä aamulla ja illalla. Oivalluksista oli mahdollista keskustella heti.
Mummola. Kuva: Elina Lajunen.
Välillä mummolaan kokoontui koko suunnittelutyöryhmä pitämään palaveria.
– Se oli aivan mahtavaa! Koolla oli monen ikäpolven tekijöitä. Välillä syötiin ja laulettiin ja sitten taas jatkettiin töitä. Siitä syntyi lämmin perheyhteisö.
Perheyhteisöstä on kyse myös Elämänmenossa, Pirkko Saision esikoisromaaniin pohjautuvassa esityksessä, jonka keskiöön Korhonen on nostanut Marjan kehityskertomuksen ja taiteilijaksi kasvamisen.
– Ihmisenä toteutuminen ja omien kykyjensä löytäminen edellyttää nähdyksi tulemista. Uskon, että meillä kaikilla on siitä kokemuksia, hän sanoo ja siirtyy hetkeksi ajassa taaksepäin, 1950-luvulle.
– Asuimme isäni työn takia kymmenen vuotta Itä-Suomessa pienellä paikkakunnalla, Pieksämäellä. Olin 15-vuotias, kun palasimme Helsinkiin. Koulupaikan sain Töölön yhteiskoulusta.
Korhonen kertoo etsineensä itseään taiteen parista, hän soitti pianoa ja kirjoitti runoja. Ainekirjoitus annetusta aiheesta ei sen sijaan ottanut sujuakseen.
– Erään kerran äidinkielen opettajamme antoi aiheeksi Tapahtuma, jota en unohda. Vanhempani olivat körttejä, ja päätin kirjoittaa äitini vanhassa kotitalossa pidetyistä seuroista. Körtit eivät todista, mutta ihmiset nousivat vuorollaan puhumaan kokemuksistaan ja uskostaan. Kirjoitin, miten olin samanaikaisesti sisällä ja ulkona. Miten kaikki oli niin tuttua ja samalla niin vierasta.
Kun opettaja seuraavalla äidinkielen tunnilla palautti kirjoitusvihot, hän pyysi Kaisaa lukemaan aineensa koko luokalle.
– Se oli hirveää. Minua hävetti valtavasti ja pelkäsin, että muut oppilaat nauraisivat minulle. Mutta niin ei tapahtunut. Päinvastoin, se oli näkyväksi tulemisen hetki. Opettaja oli ymmärtänyt, että olin vielä erossa muista oppilaista. Pikkuhiljaa tilanne muuttui.
Korhonen painottaa, että kommunikaatiokumppani on ohjaajan ammatissa välttämätön.
– Tätä työtä ei voi tehdä yksin. Kommunikaatio on teatterissa elinehto.
Sen rinnalle Lajunen nostaa luottamuksen.
– On ollut hienoa nähdä, miten Kaisa luottaa näyttelijöihin. Hän saattaa joissakin tilanteissa ohjeistaa hyvinkin tarkasti, mutta hän antaa aina pallon näyttelijöille. Hän luottaa siihen, että he osaavat ja tietävät mitä tekevät.
Huulipunatytöt ja Tappari, rooleissa Saara Jokiaho, Roosa Karhunen ja Maija Andersson ja Miikka Tuominen. Kuva: Kari Junnikkala.
Kysymys erilaisuuden ymmärtämisestä ja kyvystä nähdä, miten kukin näyttelijä työtään prosessoi, saa Korhosen mietteliääksi.
– Heitän mielelläni näyttelijöille paljon materiaalia, josta he voivat joko ottaa kiinni tai jättää käyttämättä. Olen myös oppinut käyttämään jospa-kieltä. Entä jos se olisikin näin? Mitäpä jos tämä tarkoittaa myös tuota? Hyvässä tekstissä on aina erilaisia merkityksiä, ne vain pitää osata löytää.
Kiittävät kritiikit saaneen Elämänmenon jälkeen Korhonen ja Lajunen keskittyvät seuraavaksi Minna Canthiin. Seppo Parkkinen, jonka kanssa Korhonen on työskennellyt yli 20 produktiossa, on kirjoittanut uuden näytelmän Kanttilan rohkeasta ajattelijasta, merkittävästä kirjailijasta ja tasa-arvon puolustajasta.
Näytelmä saa kantaesityksensä marraskuussa Suomen Kansallisteatterissa.
– Ensimmäinen versio tekstistä on jo olemassa. Harjoitukset alkavat elokuun lopulla. Toivottavasti saamme pidettyä lukuharjoituksen tänä keväänä, Korhonen sanoo.
Hän sanoo olevansa enemmän kuin tyytyväinen apulaisohjaajaansa.
– Elinalla on monia kykyjä. Hän on nukketeatteritaiteilija, näyttelijä, ohjaaja. Eniten olen ihmetellyt, miten hyvin hän kirjoittaa; teki erinomaiset tekstit Elämänmenon käsiohjelmaankin.
– Kaisalta olen oppinut paljon. Erityisen vaikuttunut olen hänen tavastaan käsitellä tekstiä. Miten hän avaa joka sanan, löytää merkitykset ja syvyyden. Ne eivät ole vain sanoja. On kiinnostavaa nähdä, miten voin soveltaa kaikkea oppimaani omalla sarallani, nukketeatterissa.
