Keho muistaa kaiken, mutta toisinaan vaatii aikaa, ennen kuin muistot nousevat pintaan, iholle ja mieleen. Sen huomasi Esa-Matti Smolander kaksi vuotta sitten Turun saaristossa, kun hän Röölän satamassa harjoitteli Meriteatterin Laulu on meren laulu -esitystä.
– Saaristo liittyy vahvasti varhaislapsuuteni. Perheellämme oli vene, ja vietimme monta kesää vesillä. Olin jo unohtanut valtaosan siitä ajasta. Koska harjoittelimme pääosin teatteritilassa, kesti pitkään, ennen kuin aloin muistaa.
Sitten tulivat vapaahetket, kauniit kesäpäivät, jolloin ryhmä suuntasi merelle.
– Uimme, veneilimme, söimme eväitä. Silloin koin voimakkaasti, että olin ollut täällä aikaisemminkin. Että olin tehnyt pikkupoikana täsmälleen samoja asioita: uinut, syönyt eväitä, nauttinut auringosta ja kesästä.
Muistoista ja menneisyydestä on kyse myös Anni Mikkelssonin kirjoittamassa Lähtö-trilogiassa, joka kertoo Rymättylän historiasta paikallisten ihmisten elämäntarinoihin nojautuen.
Saaristossa Laura Halonen, Esa-Matti Smolander, Hannes Mikkelsson,
Antti Autio, Vera Veiskola ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Vilma Vantola.
– Tapasin Annin ensimmäisen kerran, kun hän tuli Lahteen ohjaamaan erästä lopputyötä. Olin jo aiemmin tutustunut hänen veljeensä Hannekseen, joka opiskeli Lahden kansanopistossa.
Smolander ja Anni Mikkelsson kohtasivat pian uudelleen Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan pääsykokeissa.
– Anni oli ohjaajana jo kokeneempi, kun taas minä tulin pääsykokeisiin lähes pystymetsästä. Kävimme yhdessä koetehtäviä läpi, keskustelimme niistä ja teatterista yleensäkin. Kun lopulta päädyimme samoihin hommiin, ystävyytemme kehittyi nopeasti.
Kaksikko perusti toistensa suunnitelmista tietämättä oman teatterin, Smolander Suomen Taiteellisen Metsäteatterin ja Anni Mikkelsson Meriteatterin.
– Se oli hauska yhteensattuma ja yhdisti meitä. Kun kesällä 2013 ohjasin Vanja-enon Harpatinharjulla, Anni ohjasi Röölässä Meriteatterin Lähtö-trilogian ensimmäisen osan. Seuraavana kesänä työskentelimme yhdessä ja ohjasimme Kolme sisarta Metsäteatterille. Lisäksi näyttelin trilogian toisessa osassa.
Esa-Matti Smolander tunnustaa jännittäneensä meriteatterilaisten pariin sukeltamistaan. Työryhmän jäsenistä suurin osa opiskelee tai on opiskellut Nätyllä, mikä on ymmärrettävästi hitsannut tekijöitä yhteen.
– Keskustelimme Annin kanssa siitä, että on hyvä välillä sekoittaa pakkaa. Meillä oli verrattain lyhyt harjoitusaika, vain muutama viikko, mutta kaikkien kanssa oli ilo tehdä töitä. He ovat todella taitavia ja lahjakkaita ja Anni on hyvin tarkkanäköinen. Muistan, kun luimme ensimmäistä kertaa Laulu on meren laulu -näytelmän tekstiä. Kokemus oli hyvin voimakas ja tunteellinen.
Smolander suunnistaa Turun saaristoon jälleen ensi kesänä, kun Meriteatteri järjestää Röölän satamassa puolitoista viikkoa kestävän festivaalin. Silloin yleisöllä on mahdollisuus nähdä mm. Lähtö-trilogian kaikki osat.
– Koostamme festivaalia varten myös esitysten lauluista kootun konsertin. Meriteatteri on avannut minulle soivan näyttämön ja olen nähnyt, miten iso voima musiikki on. Koen, että se on saamassa tilaa ja mahdollisuuksia myös minun elämässäni. Saa nähdä, mihin se johtaa.
Festivaali on suunnitteilla myös Harpatinharjulle, jossa Smolanderin hyvä ystävä, kuvataiteilija Reima Hirvonen omistaa maatilan ja jonka maisemissa Metsäteatterin Vanja-eno rakentui.
– Olemme yhdessä suunnitelleet pientä ja intiimiä, kahden kolmen vuoden välein järjestettävää, aika vapaamuotoista kulttuurifestivaalia, jonka aikana esitettäisiin teatteria ja ulkoilmaelokuvia, pidettäisiin luentoja ja paneeleja, keskusteltaisiin. Tilalla voi saunoa ja kylällä uida. Ja tietenkin väki ruokailee yhdessä pitkien pöytien ääressä. Sen perinteen tahdon säilyttää, Esa-Matti Smolander sanoo ja viittaa Metsäteatterin esityksiin, joissa yleisö ja tekijät aterioivat väliajoilla yhdessä.
Esa-Matti Smolander. Kuva: Mikko Kelloniemi.
Hän luonnehtii festivaalia polulle astumiseksi ja uuden avaamiseksi.
– Toivon, että festivaali mahdollistaa yleisölle maisemassa lepäämisen ja toisten kohtaamisen. Ihmiset eivät nykyään juurikaan käy retkeilemässä ja keräänny nuotion äärelle. Festivaali mahdollistaa myös työskentelyn jaksottamista ja sen, että voin ottaa happea ja tilaa, kun tarvitsen sitä enemmän.
Kolme kesää venäläisklassikoiden parissa on saanut Smolanderin etsimään Metsäteatterille uutta suuntaa. Mitä tulevaisuus katsojille tarjoaa, sitä hän ei vielä osaa sanoa.
– Tšehov–Dostojevski-trilogian jälkeen olisi turvallista jatkaa samalla linjalla. Mutta juuri siksi, että se olisi turvallista, tahdon hakeutua muualle, hän sanoo.
Yhden vaihtoehdon tarjoaa omien tekstien työstäminen.
– Olen kirjoittanut nuorena tosi paljon. Myöhemmin se on muuttanut muotoaan, nykyään tekstini ovat työpäiväkirjanomaisia. Olen kirjoittanut myös monologeja ja lyhyitä tekstejä, jotka ovat johtaneet näytelmäsovituksiin. Se, että olen saanut seurata Annin työskentelemistä ja ollut itse mukana prosessissa, on rohkaissut jatkamaan.
Smolander haluaisi myös palata opiskelemaan. Kaikki kiinnostaa: näyttelijäntyö, ohjaaminen ja teatteritiede.
– Haluan sivistää itseäni, mieltäni ja ruumistani. Pidempi kaari opiskelussa kiinnostaa tosi paljon, sillä aiemmat opintojaksot ovat olleet lyhyitä ja eri tavalla intensiivisiä. Aikaa minulla on. Elämässä ja teatterissa on armollista se, ettei voi eikä tarvitse tulla valmiiksi. Toteutuminen ja kokonaiseksi tulemisen kokemus voi löytyä juuri oman vajavaisuutensa hyväksymisestä ja jatkuvan kasvamisen armollisuudesta.
